Hiukonmäki

Niin vaan kylän Humppilanpuoleisella reunalla kohosi myös mäki jossa ei ollut kunnon näkyvää kalliota mutta ei ollut kunnon kasvillisuuttakaan. Alue oli varsin mitätön, eikä sillä edes ollut yleisemmin käypää nimeä. Suomen ollessa vielä kokonaan jääkerroksen peittämä ja sittemmin jään vetäytyessä sulamisvedet olivat kasanneet alueelle runsain mitoin hienoa hiekkaa. Aluetta kutsuttiin noin tuhat vuotta sitten ruotsinkielellä sandbackaksi ja sittemmin nuijasodan aikoihin hiekkamäeksi.

Hiekkamäen lähellä liikkui jo aikakausia sitten avojaloin poika, huolellisesti varoen astumasta hiekassa lymyäviin ja petollisiin kalliosiruihin sekä paikallisasukkaiden jättämiin lasin- ja ruukunsiruihin.Ilta oli jo hämärtymässä, päivän tuuli tyyntynyt, taivaan sini saanut oranssinpunaista häivää poutapilvien jäännösten keskelle. Poika tuli kokemasta ansalankojaan joita hän oli aiemmin olllut asettamassa pyydystääkseen hiekkalintuja. Nämä linnut viettävät päivänsä hienoon hiekkaan kaivautuneena ja nousevat sieltä hämärän tultua, kuin riekot hangelta ikään.

Sitten poika näki suuren valkoisen linnun liitävän kohti Jänhijokea. Se teki laajan kaarroksen, ja laskeutui sitten jonnekin Korkon talon tienoille. Linnun valkeus tuntui vain korostuvan illan hämärässä. Vähän aikaa

pojasta tuntui kuin jokin kohtalon enkeli olisi kaarrellut Latovainion kylän yläpuolella. Poika tosin tiesi ettei mitään enkeleitä ollutkaan, olihan kylän vanhin kertonut hänelle maahisista ja Pekosta joka oli pellon haltija. Näkkiä poika ei ollut vielä koskaan nähnyt vaikka kyllä hän uskoi Näkinkin siellä Rautelinin lähteessä majailevan.

Oli aivan hiljaista. Poika jatkoi matkaansa, ja oli kohta ilman saalistaan kotikammissa. Kotikammi oli tyytynojan törmällä ja kodikas nuotiotuli paloi jo keskellä kammia. Hän kertoi kotiväelle linnusta jonkalaista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hän joutui kertomaan ettei hänellä ollut nyt saalista ja yötaljoille jouduttaisiin kääritymään pelkän kuivalihan turvin.

Vanhukset kuuntelivat pojan kertomusta ja saaliin saamattomuutta kovin vaitonaisina ja arvelivat että pojan näkemä lintu olisi ollut entisaikaisissa tarustoissa kerrottu epäonnen lintu Hiukko.

Kun sitten aikanaan satoja- ellei tuhansia vuosia myöhemmin kirjoitettiin Kalevalaa, Lönnrothkin poikkesi Latovainiossa matkallaan Sammatista Urjalaan. Hän kuunteli kovin tarkasti vanhojen tarinoita ja niissä tarinoissa myös tuon pojan jälkipolvet kertoivat tuosta Hiukko-linnusta. Lönnrothin kertomuksien perusteella jälkikäteen piirrettiin myös karttoja ja jonkin väärinkäsityksen mukaan tuo mäki nimettiin kartassa Hiukoksi vaikka vain alunperin ylilentäneestä linnusta siinä oli kyse. Kukaan ei koskaan oikaissut väärinkäsitystä ja vain hiljaisesti tuo nimi tuli käyttöön ja kaiken lisäksi Antero rakensi paikalle useita taloja ja juuri tarkalleen samoille paikoille joissa aiemmin nuo esiaikaiset hiekkalinnut olivat lymyilleet.