Tarvekalu Latovainiossa

Lapsuuteni Latovainiossa kun jokin maanmuokkaustyökalu kului ja vanheni hitaaksi käyttää sitä harvemmin toimitettiin romunkeräykseen. Laakereiltaan väljähtynyt hevosvetoinen itsesitoja, hevosharava tai perunannostokone siirrettiin liiterin sisältä liiterin taakse.

Siellä se oli kesät ja talvet. Katseli ruostuessaan vuodenaikojen vaihtelua ja seurasi miten uusi traktorivetoinen pärjää hommissaan. Ennen niin tarpeellinen tarvekalu oli nyt vain rumistus, joskin maalaisväen silmä ei siinä pahemmin sairastanut. Sinne liiterin taakse oli totuttu aina ennenkin tuomaan sekä hetekat, tyhjät tynnyrit että puretun pönttöuunin peltikuoret.

Nyt kun kaksi sukupolvea on kulunut niin niitä ikiaikaisia tarvekaluja rahdataan taajamatonttien pihakoristeiksi. Saavat uudelleen maalattuina ja kukilla kuorrutettuina uuden arvoisensa kunnian.

Lapsuuteni Latovainiossa sukupolvenvaihdoksen tehneet isäntä ja emäntä, jäivät myös usein pihapiirin mummonmökkiin touhuamaan. Auttoivat talon töissä sen minkä kykenivät. Palkkatyössä asiat ovat toisin. Joku eläkeläinen käy aina välillä tervehtimässä vanhaa työyhteisöään kahvihuoneessa. Turisee joutavia ja tuntee vähä vähältä itsensä entistä ulkopuolisemmaksi.

Suuret johtajat hankkivat itselleen hyväpalkkaisia hallituspaikkoja ja tuntevat itsensä tärkeäksi edelleen. Joillekuille yhtäkkinen toimettomuus ja tarpeettomuus on liian suuri stressi ja ihminen kuolee äkkiä pois. Ei häntä yleensä kuitenkaan liiterin taakse viedä.

Kemppinen sivusi tätä samaa aihetta juuri tänään.

Mäkelän ahde Latovainio

Tulimme ystäväni kooklen kanssa tähän Mäkelän liittymän yläpuolelle. Toisella puolella tietä on polku joka johtaa taloon (Stenberg) jossa Heinon Pentti kokeili pitää kauppaa muutaman kuukauden. Ei se oikein toiminut ja sitten Pentti ajeli myymäläautoaan vuosikymmeniä. Auto on kallis pitää ja kun ihmiset alkoivat käymään omilla autoillaan Forssan kaupoilla, ei sekään business mikään kultakaivos ollut.

Mutta me kooklen kanssa tapasimme tässä ja juuri nyt paikallisen asukkaan punahousuissaan.




  Päivää, olette latovainiolainen, minkäslaista täällä on nykyään asua?

-Ihan mukavaa maalaismaisemaa mutta palveluja saisi olla enemmän. Pankki vietiin jo ajat sitten ja nyt suljettiin vuoden alussa tuo kyläkauppakin. Aina täytyy lähteä Forssaan asioille, oikeastaan olisi parempi jos liityttäisiin Forssaan kun Jokioisten kuntakeskukseen ei juurikaan ole asiaa.

Niin, sellaista se  tahtoo olla maaseudulla. Tähän alueelle jossa nyt kävelette teki kunta kuitenkin katuvalaistuksen jo 60-luvulla, vaikkei katua olekaan.

-juu kyllä valaistus pimeällä on hyvä kun joutuu kävelemään ihan maantiellä. Öljysorakin laitettiin ettei pölyä niin paljoa.

Minkäslaista kylätoimintaa on täällä Latovainiossa?

-eipäs täällä paljoa, jotain vanhustenkerhoa ja urheilukentällä pelataan kesäisin kerran viikossa. Ihmisten aika menee pääosin omissa touhuissa ja kyläilytkin on aika vähissä. Ennen oli holjempaa porukkaa ja aikasmoista tirikopuakin välillä kun nuoriso pirstasi. Nyt kaikki lähtee pois kun vanhenee.

Juu, semmosta se varmaan on. Kattos kun tuolla on tuo Mäkelän talo myynnissä, sinne voi joskus tulla oikein aktiivista kylänväkeä.

-niin varmaan, kyllä joku kattilakunta kumminkin tulee

Mulla on täsä taskusa tää kuva talvisesta ulkorakennuksestaki. Se on semmonen Itävaltalaistyyppine.

Runsas parisattaatuhatta hyvällä kattorustinkilla ja siinähän sitä on asumusta kelle vaan.

Hammaslääkäri kävi Latovainiossa

Latovainiossa ei ollut virallista kotiparturia. Joskus minä kävin klippurilla Minkiöllä Tupalan Suomalla. Kotonansa oli pienimuotoinen parturitila. Lapsen pää on aika helppo parturoida, reklamaatioita suoraan asiakkaalta ei yleensä tule. Asiakkaat vaan vähenee vähitellen jos kaverit arvostelee.

Jännä haju oli siinä niklatusta astiasta ja punaisen kumipallon avulla sumutettavassa nesteessä, jota lopuksi sai kuontaloonsa. Suomalla oli varmaan Jokioisten hempein äänensävy ja puheen intonaatio.

Mutta ensimmäisen kouluvuoden aikana saimme tutustua  kunnan hammaslääkäriin Martta Huoviseen, mikäli reikiä oli hampaisiin päässyt tulemaan. Hän oli toista maata ja ronski nainen joka oli kuulopuheen mukaan toiminut sota-aikana kenttäsairaaloissakin. Tutkiessaan hampaat ensin alustavasti koululla, hän otti pään tukevasti isojen tissiensä väliin ja alkoi huudella kovalla äänellä avustajalleen: 

Ykköset terveet. kakkoset terveet, kolmonen ylhäällä reikä jne. Sana reikä huudettiin normaalia kovempaa ja ärrää surauttaen joka aiheutti oppilaassa jo kauhukuvia tulevasta paikkauskäynnistä itse vastaanotolla Jokioisten keskustaajamassa. Mitään puudutusta ei tunnettu ja porat olivat pienikierroksesimpia kuin nykyisin, myös kaikki porausjätteet piti niellä eikä saanut sylkäistä kuten nykyisin. Suurin osa aikuisten hammaslääkärikammosta onkin perua näistä lapsuusajan hammaslääkärikokemuksista.

Joissakin perheissä uskottiin lasten kauhukertomuksia ja nuorempia pelokkaampia lapsia kuljetettiin omalla kustannuksella yksityiselle hammaslääkärille. Martta oli myös monelle lapselle ensimmäinen holkkitupakkia polttava nainen jonka he näkivät muualtakin kuin televisiosta. Kesken luokan tarkastuksen hän piti muutaman tauon ja vetäisi hermosauhut, tupakki suussaan  hän ei kuitenkaan kenenkään hampaita operoinut, saatika karistanut tuhkia lasten apposen avoimena oleviin suihin.