Lapsuuteni Latovainiossa kun jokin maanmuokkaustyökalu kului ja vanheni hitaaksi käyttää sitä harvemmin toimitettiin romunkeräykseen. Laakereiltaan väljähtynyt hevosvetoinen itsesitoja, hevosharava tai perunannostokone siirrettiin liiterin sisältä liiterin taakse.
Siellä se oli kesät ja talvet. Katseli ruostuessaan vuodenaikojen vaihtelua ja seurasi miten uusi traktorivetoinen pärjää hommissaan. Ennen niin tarpeellinen tarvekalu oli nyt vain rumistus, joskin maalaisväen silmä ei siinä pahemmin sairastanut. Sinne liiterin taakse oli totuttu aina ennenkin tuomaan sekä hetekat, tyhjät tynnyrit että puretun pönttöuunin peltikuoret.
Nyt kun kaksi sukupolvea on kulunut niin niitä ikiaikaisia tarvekaluja rahdataan taajamatonttien pihakoristeiksi. Saavat uudelleen maalattuina ja kukilla kuorrutettuina uuden arvoisensa kunnian.
Lapsuuteni Latovainiossa sukupolvenvaihdoksen tehneet isäntä ja emäntä, jäivät myös usein pihapiirin mummonmökkiin touhuamaan. Auttoivat talon töissä sen minkä kykenivät. Palkkatyössä asiat ovat toisin. Joku eläkeläinen käy aina välillä tervehtimässä vanhaa työyhteisöään kahvihuoneessa. Turisee joutavia ja tuntee vähä vähältä itsensä entistä ulkopuolisemmaksi.
Suuret johtajat hankkivat itselleen hyväpalkkaisia hallituspaikkoja ja tuntevat itsensä tärkeäksi edelleen. Joillekuille yhtäkkinen toimettomuus ja tarpeettomuus on liian suuri stressi ja ihminen kuolee äkkiä pois. Ei häntä yleensä kuitenkaan liiterin taakse viedä.
Kemppinen sivusi tätä samaa aihetta juuri tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti